Matka jatkuu

Jokaisella meistä on tarina. Jokaisella meillä on taisteluja, kriisejä ja prosesseja. Jokaisella meillä on menneisyys. Jokaisella meillä on kipuja tai pelkoja, jotka saattavat vaikuttaa tekemiimme päätöksiin tai valintoihin. Jokainen meistä on tehnyt valintoja, joita joku toinen ei ole ehkä ymmärtänyt. Jokainen meistä on tullut joskus tuomituksi ja jokainen meistä on joskus tuominnut.

Mikä oli sinun päällimmäinen ajatuksesi, kun olit lukenut blogitekstini ”Elämää kolmen vuoden hiljaisuuden jälkeen”?

Minusta on mielenkiintoista, kuinka eri tavalla ihmiset voivat lukea yhtä ja samaa tekstiä. Toinen näkee tekstin kokonaisuuden ja ymmärtää, että teksti on vain pienen pieni osa minun pienen pientä elämääni. Toinen taas saattaa kiinnittää huomionsa tekstin yhteen pieneen yksityiskohtaan ja tarrautuu siihen.

Myönnän, että tekstistäni ”Elämää kolmen vuoden jälkeen” saa helposti käsityksen, että olen työtön enkä edes hae töitä. Olen työtön, mutta olen myös hakenut töitä, niitä saamatta. En ehkä ajatellut tämän olevan mainitsemisen arvoinen asia. Se, että olen työtön, ei ollut tekstini ydin tai pääasia. Se oli vain pieni sivuseikka, jonka olisin voinut olla myös mainitsematta. Blogitekstini tarkoituksena oli lyhyesti kertoa kuulumiset kolmen vuoden ajalta. Tarkoituksenani oli seuraavissa kirjoituksissani kertoa enemmän elämästäni ja ajatuksistani.

Monet ovat kommentoineet ja kysyneet, mitä teen nyt. Monet ovat ihmetelleet työttömyyttäni ja ehdottaneet minulle työpaikkoja ja opiskeluvaihtoehtoja. Ensimmäinen reaktioni oli järkyttynyt ja yllättynyt ja saatoin jopa hieman suuttua ja vastata kommentteihin kärkkäästi ja ehkä jopa asiattomasti. Olen pahoillani siitä. En ollut ajatellut, että kun julkisesti kerron elämästäni, sitä saa silloin myös julkisesti ja luvalla kommentoida, arvostella ja kyseenalaistaa. Oli sitten kyseessä tuttu tai tuntematon.

Kun opiskelujeni keskeydyttyä jäin työttömäksi, tarvitsin aikaa miettiä, mihin suuntaan lähteä. Opiskelujen keskeytyminen oli minulle itsellenikin yllätys. Tulin tilanteeseen, jossa minun tuli uudestaan miettiä, mitä tekisin. Olin varmasti yhtä hämmentynyt kuin monet muutkin läheiseni tästä tilanteesta. Tuntui kuin se unelma, joka minulla oli pitkään ollut, olisi murskaantunut. Ette tiedäkään, kuinka monesti itkin ja mietin, miksi näin tapahtui. Teinkö virheen, kun keskeytin opintoni? Mitä kaikki muut ajattelevat? Mitä minä nyt teen? Onko minun elämälläni mitään merkitystä?

Minulla ei ole vastauksia näihin kaikkiin kysymysiin, vieläkään. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt, että en voi muuttaa mennyttä. Minun täytyy uskoa ja katsoa tulevaisuuteen ja luottaa, että minun kohdalleni on jotain muuta. Ja se unelma, joka minulla on ollut, tulee ehkä jonain päivänä toteutumaan jollakin toisella tavalla. Ne päätökset ja valinnat, jotka tein sovussa itseni ja Jumalan kanssa, ne minun tulisi tallettaa tiukasti sydämeeni ja niitä ei tulisi kaivella tai muistella tai katua epäilyksen hetkellä.

Jäin siis työttömäksi. Joku varmasti miettii nyt, että elinkö vain valtion varoilla ja syljin kattoon. No, osittain kyllä. Tosin, en sylkenyt enkä sylje vieläkään kattoon. Olin työtön, mutta tein kesän aikana keikkaluontoista työtä, koska muuta ei ollut tarjolla. Syksyn yhteishaku meni minulta ohi enkä ehtinyt hakea opiskelupaikkaa. En ehkä edes olisi tiennyt, mitä tai minne hakisin. Työttömyys jatkui. Katselin työpaikkoja ja sopivan kohdalla laitoin hakemuksen, vastauksia saamatta. Joka kerta mietin, miksi en saa vastauksia. Mutta siitä huolimatta, että en saanut tai en ole saanut vastauksia mistään työpaikoista, olen yrittänyt pitää toivoani yllä ja uskoa ja luottaa siihen, että oikea ovi aukeaa, kun on sen aika.

Työttömyys on ollut alusta saakka minulle väliaikaista. Tarkoituksenani ei ole ollut jäädä työttömäksi pitkäksi aikaa vaan saada ajatukseni selväksi siitä, mitä haluan tehdä ja lähteä sitten sitä kohti. Minulla on vakaa aikomus päästä pois työttömän – statuksen alta. Jospa minusta tulisikin opiskelija.

Tänä keväänä kerkesin yhteishakuun mukaan ja hain opiskelemaan. Sain myös kevääksi töitä Aino Sibeliuksena ja kesäksi töitä torimyyjänä.

Hain siis kevään yhteishaussa opiskelemaan. Hain Helsingin Metropoliaan toimintaterapeutiksi. Tällä hetkellä odotan tietoa mahdollisesta pääsykokeesta, johon hakijat valitaan viime viikon tiistaisen esivalintakokeen perusteella. Jos en saa kutsua pääsykokeisiin, olen päättänyt hakea Keudan ammatillisiin opintoihin erillishaussa.

Olen saanut tehdä paljon töitä vapaaehtoisena erilaisten ihmisten, niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin, kanssa ja unelmani on jonain päivänä tehdä sitä myös työkseni.

Olen aina pitänyt ihmisten kanssa työskentelemisestä. Toimintaterapeutin ammatti kiinnostaa minua, sillä haluan olla lähellä ihmistä. Haluan nähdä muutosta tapahtuvan, nähdä onnistumisia ja kaiken sen, mitä yhden ihmisen matka elämäntilanteesta A elämäntilanteeseen B voi pitää sisällään.

Toisaalta taas pidän kaupanalan asiakaspalvelutyöstä. Vaateliikkeen myyjänä (ja somistajana) olen kohdannut ja nähnyt ihmisiä laidasta laitaan. Olen myös kokenut sen, kuinka myyjää pidetään kaatopaikkana, jonka päälle voi kaataa kaiken p****n. Olen nähnyt asiakaspalvelutyön hyvät ja huonot puolet.

Tällä hetkellä unelmani, sen lisäksi, että voisin työskennellä lasten ja nuorten kanssa, esimerkiksi juuri toimintaterapeuttina, on jonakin päivänä perustaa oma sisutuskahvila. Oman yrityksen kautta saisin toteuttaa sitä, mistä sydämeni iloitsee; kauneuden luomisesta, hyvän mielen tuomisesta, viihtyisästä ja kauniista ympäristöstä, kauniista asioista ja ihmisistä. Tämän unelman toteutumiseen tarvitsen koulutusta. Siksi olenkin päättänyt, että jos en pääse opiskelemaan toimintaterapeutiksi, haen opiskelemaan joko sisustusalaa tai kondiittoriksi, jotta unelmani kahvilasta olisi askeleen lähempänä toteutumista. Ja totta kai, koulutus yrittäjyyteen on myös välttämätön.

Kulkemani tie on ollut aika ajoin kovinkin mutkikas. Tielläni olen kohdannut kaikenlaista; haasteita, vaikeuksia, erilaisia ihmisiä ja uusia kokemuksia. On ollut paljon hyvää ja paljon iloa, mutta on ollut myös paljon ikäviä asioita ja paljon surua. Mitään en kuitenkaan vaihtaisi enkä kenenkään muun teitä kulkisi. Kaikesta huolimatta ja kaikesta johtuen Jumala on kulkenut minun vierelläni, Hän on ollut matkani joka mutkassa ja käänteessä minun kanssani.
Vauhdilla ei ole väliä, kunhan vain menee eteenpäin. Välillä voi olla kuitenkin hyvä pysähtyä katselemaan ja ihmettelemään kaikkea sitä, mitä ympärillä on. Minä olen katsellut ja ihmetellyt, mutta uskon, että nyt on aika jatkaa matkaa.

Rakkaudella,
Milka Suomalainen