Kolme vuotta sitten helmikuussa olin kuitenkin aikalailla samassa tilanteessa kuin olen nyt. Mietin, mitä tekisin elämälläni, mihin suuntaan lähtisin. Kolme vuotta sitten tähän aikaan olin työtön. Sitä olen myös nyt. Kolme vuotta sitten tähän aikaan olin hakenut opiskelemaan ja valmistauduin pääsykokeisiin. Sitä teen myös nyt. Odotan tietoa opiskelupaikasta, johon olen hakenut; pääsenkö edes pääsykokeisiin. Kolme vuotta sitten tähän aikaan mietin myös, haluanko opiskella alaa, johon olen hakenut opiskelemaan. Sitä mietin myös nyt. Haluanko sitä vai haluanko jotain muuta?
Tiedän, mitä haluan, mutta pelkään. Pelkään epäonnistuvani. Pelkään, että en ole tarpeeksi hyvä. Pelkään, että minulla ei ole riittävää taitoa ja tietoa. Pelkään ottaa ensimmäisen askeleen.
Kolme vuotta sitten en päässyt hakemiini opiskelupaikkoihin. En ollut pettynyt. Sydämeni paloi jollekin muulle. Hain opiskelemaan teologiaa Suomen teologiseen opistoon, Hankoon. Halusin nuorisotyöntekijäksi. Laitoin hakemuksen, minut haastateltiin ja pääsin sisään. Olin onnellinen! Olisinko nyt pettynyt, jos en saisi kutsua pääsykokeisiin? Uskallan vastata, että en olisi pettynyt. Silloin tietäisin, että kyseinen opiskelupaikka ei ole minua varten. Minua varten on jotain muuta ja minun täytyy rohkeasti alkaa ottamaan askeleita sitä kohti.
Kolme vuotta sitten elokuussa aloitin opiskelut Hangon Santalassa. Olin onnellinen maiseman vaihdosta, mutta samalla koin suurta haikeutta ja ahdistusta. Uusi ympäristö, paljon uusia ihmisiä, uusi elämänrytmi. Samaisena kesänä elämääni oli astunut myös elämäni rakkaus. Hänestä erossa oleminen oli rankinta.
Pidin kuitenkin opiskelusta, opettajistani ja opiskelukavereistani. Meistä muodostui tiivis joukko ja elämää jaettiin, niin ilot kuin surut. Asuntolaelämä oli pääasiallisesti hauskaa. Välillä leivottiin tai tehtiin ruokaa yhdessä. Välillä katsottiin maratonin verran sarjoja. Välillä laulettiin ja rukoiltiin yhdessä. Välillä käytiin lenkillä tai salilla. Välillä käytiin Hangossa kahvilla ja shoppailemassa Tokmannilla. Ja välillä opiskeltiinkin.
Näiden kahden opiskeluvuoteni aikana elämäni oli siis suurimmaksi osaksi ulkoisesti aika leppoisaa. Nämä kaksi vuotta kuitenkin olivat elämäni raskaimpia henkisesti. Esimmäisenä opiskeluvuotenani itkin ikävää ja prosessoin identiteettiini liittyviä asioita. Olin hyvinkin vetäytyvä ja viihdyin enemmän yksin kuin seurassa. Vasta ensimmäisen opiskeluvuoteni keväällä aloin tulemaan kuorestani ulos. Kesä tuli ja meni. Opintoni jatkuivat taas syksyllä. Sinä syksynä elämäni rakkaus kosi minua! Se oli yksi elämäni kauneimmista hetkistä.
Häiden ja yhteisen elämän suunnittelu alkoi.
Toisen opiskeluvuoteni keväällä väsähdin ja aloin voimaan henkisesti pahoin. En nukkunut kunnolla, olin väsynyt ja ahdistunut. Aloin pelkäämään sairastumista ja kuolemaa. Pääsiäisenä tein päätöksen opiskelujeni keskeyttämisestä. Se oli vaikea ja raskas päätös, mutta samalla olin huojentunut. Lähestyvät häät, asunnon etsiminen ja opiskelujen suorittaminen stressasivat. Tunsin olevani ylikuormitettu. Olin fyysisesti paikalla koulussa, mutta henkisesti olin muualla. Ja tasan vuosi sitten tähän aikaan pakkasin asuntolahuoneeni ja jätin yhden luvun elämästäni taakseni.
En saanut koulusta tutkintoa, en valmistunut mihinkään ammattiin. Mutta sitäkin tärkeämpänä, sain paljon tietoa, ystäviä, uusia kokemuksia ja ihania muistoja. Se ehkä maksoi paljon, mutta oli kaiken sen arvoista.
Elämässä tapahtuu asioita, joihin emme koskaan voi valmistautua etukäteen. Kolme vuotta sitten, kun aloitin opiskelun, en voinut tietää, että tulen keskeyttämään opintoni. Sen takia en voi sanoa opiskeluni olleen turhaa ajallisesti tai rahallisesti. Uskon, että kaikella on merkityksensä. Niin myös uskon, että sillä ajalla, jonka opiskelin Hangossa, oli ja on merkityksensä. En ehkä ymmärrä sitä vielä, mutta tulen vielä huomaamaan sen.
Minä jäin työttömäksi, kun keskeytin opintoni. Moni olisi heti alkanut etsimään ja hakemaan töitä. Minä en. Minä tarvitsin aikaa. Aikaa olla ja ihmetellä. Aikaa miettiä. Aikaa löytää omia lahjojani ja kykyjäni. Aikaa olla mieheni kanssa. Aikaa olla ystävieni kanssa. Aikaa olla itseni kanssa.
Viime kesänä vietimme häitämme. Muutimme väliaikaisesti mieheni vanhempien luokse ja aloitimme yhteisen elämän pituisen matkamme.
Marraskuussa muutimme mieheni vanhempien luota omaan ensimmäiseen yhteiseen kotiin.
En ole passiivinen sohvaperuna - työtön. Olen hyvinkin aktiivinen ja tuottelias työtön.
Minä hoidan kotia, teen omia käsitöitäni ja tuunauksiani. Aika ajoin harrastan kirpputoribisnestä. Ja itsellenikin yllätyksenä, olen alkanut käymään salilla.
Kolme vuotta sitten istuin huoneeni sängyllä, kirjoitin blogiani ja mietin mitä tekisin elämälläni. Kolme vuotta myöhemmin istun olohuoneemme sohvalla, kirjoitan blogiani ja mietin, mitä tekisin elämälläni.
Uskon, että blogin jatkaminen juuri tänään on askel siihen suuntaan, mihin haluan lähteä.
Blogimaailma on vielä vähän vieras ja en edes tiedä, lukeeko kukaan blogiani, mutta jostain on aloitettava. Minä aloitan tästä.
Mitä blogini tulee sisältämään - se on vielä vähän auki. Mutta uskon, että tulen kirjoittamaan tänne ajatuksiani elämästä ja arjesta. Avaan kotimme ovea blogin kautta. Ja mahdollisesti tulen laittamaan tänne helppoja ja yksinkertaisia ruokaohjeita.
Rakastan luoda ympärilleni kauneutta. Oli se sitten sana, teko, sisustuselementti tai musiikkia. Haluan luoda kauneutta, missä olenkin tai minne menenkin. Ja toivon, että myös tämän blogin kautta jokainen lukija voi nähdä ja kokea sen.
Rakkaudella,
Milka Suomalainen
