Oma koti kullan kallis

Niin ne päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat. Kuin siivillä!

Vuonna 2017 en kirjoittanut yhtäkään blogikirjoitusta.

Viimeinen vuosi on mennyt aika ajoin pää kolmantena jalkana juosten. Opiskelut, työt, muutto, parisuhde ja arki, jota elämäksi kutsutaan! 

Mitä vuonna 2017 tapahtui?

💓Aloitin vuoden alussa työharjoittelun kangaskaupassa, josta seurasi kesätyö ja työt opiskelun ohessa. 

💓Muutto takaisin kotikaupunkiini, lempisäveltäjäni ja vaimonsta takapihalle. Ja ihanien ystävien naapuriksi! Ja ihan uuteen rivarikaksioon!

💓Juhlimme myös kaksivuotishääpäiväämme. Kolmatta jo odotellaan! Tänä vuonna tulee myös 5 vuotta täyteen seurustelua! 

💓Mieheni valmistui ammattiin

Ja niin vaan se vuosi vaihtui ja nyt eletään jo vuotta 2018!

Tarkoitus olisi saada tänä vuonna opinnot tehtyä ja valmistua. Ja vakinaistaa työsuhde kangaskauppaan! Ja toivoa, että elämä rauhoittuisi hetkeksi. 

Uusi koti ja monet ihanat blogit ja inspiroivat Instagram-tilit ovat olleen inspiraation lähteenä kodin sisustamisessa (jota rakastan ehkä vähän liikaakin). Tässä muutama kuva meidän rakkaasta kodista!

Suloista alkanutta viikkoa kaikille!

Milka

Syksyisen maanantain ajatuksia

Ei voi olla totta! 
Miten voi aika mennä niin nopeasti??
Edellisestä kirjotuksestani on jo kaksi kuukautta aikaa. En sitten koskaan tehnytkään ruokapostausta, se jostain syystä jäi kaiken muun kiireen ja ajatuksien taakse. 
En selvästikään ole kovin aktiivinen blogin kirjoittaja. Olen ennemminkin viihynyt toisten blogien parissa ja ammentanut niistä inspiraatiota.

Äsken saamani viesti kuitenkin innoitti taas palaamaan oman blogini ääreen ja kirjoittamaan pikaisen postauksen koulutehtävien ohessa. 

KYLLÄ, olen aloittanut opiskelun!
Aloitin syyskyyssa vaatetusalan opinnot (teen aikuispuolen opintoja) lähellämme olevassa ammattiopistossa. Kahden vuoden päästä minun pitäisi olla valmistunut vaatetusalan artesaaniksi. 

Se, miten päädyin opiskelemaan juuri tätä alaa, on itsellenkin yllätys. Yhdessä postauksessa taisin kertoa unelmastani perustaa sisustukahvila ja opiskella sitä varten leipuri-kondiittoriksi. No, se nyt ei mennyt ihan niin.

Siinä vaiheessa, kun aloin etsimään opiskelupaikkoja, oli jo liian myöhäistä ja opiskelupaikat olivat täyttyneet. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: mennä töihin tai aloittaa opiskelut jossain muualla. Laitoin moneen paikkaan työhakemuksia, joista yhteen sain haastattelun heti parin päivän päähän. Ajattelin, että tässä se nyt oli, aloitan työt. Työpaikan ovi ei kuitenkaan valitettavasti auennut minulle ja se kieltämättä harmitti todella paljon. Koin olevani niin valmis aloittamaan työt ja helpottamaan perheemme taloudellista tilannetta. 

Olin kuitenkin samaan aikaan laittanut hakemuksen opiskelupaikkaan, johon sain kutsun haastatteluun samana päivänä, kun olin ollut työhaastattelussa. Kyseinen haastattelu oli siis nimenomaan tähän vaatetusalan koulutukseen, johon en ollut ikinä ajatellut hakevani, mutta hain silti. Haastatteluun mennessäni en vielä tiennyt, saanko työpaikan vai en ja siinä vaiheessa olin valmis laittamaan työn opiskelujen edelle, sillä kokopäiväinen työ ja opiskelu sulkisivat toinen toisensa pois. 

Kun tilanne työpaikasta selvisi, tiesin, että minun tulisi aloittaa opiskelu. Ja niinhän siinä sitten kävi. Parin viikon päästä haastattelusta, koulunpenkki kutsui minua. Ja miten iloinen ja tyytyväinen olenkaan, että juuri tämä ovi aukesi minulle. Vaatetusalahan on minulle tuttu vain vaatekaupassa työskentelemisestä. Ompelukone ja kaikki tähän alaan liittyvät käsitteet ovat olleet minulle pääosin uusia ja vieraita. Olen kuitenkin nauttinut siitä, että joka päivä on oppinut jotain uutta ja on todella oman tutun mukavuusvyöhykkeen ulkopuolella.
Yksi parhaimmista asioista on ollut upeat luokkakaverit, jotka auttavat ja kannustavat. Vaikka en itse ymmärtäisi ja osaisi, niin on joku, joka osaa paremmin, auttaa ja neuvoo.

Vaikka en vielä tiedä, mitä teen opiskelujen päätyttyä, olen aivan varma, että kaikki tulee selviämään ajallaan. Ajatus ja unelma sisutuskahvilasta ei ole kadonnut minnekkään. Se elää yhä. Ja uskon, että opintoni edesauttavat tämän unelman toteutumista tavallaan.

Tällaista kuuluu siis minun syksyyni. 
Elämä on kovin arkista ja nautin siitä.
Syksy on lempivuodenaikani ja se inspiroi minua eniten sisustuksessakin. Kynttilävarastot hupenevat päivä päivältä, sillä kynttilöitä täällä poltetaan lähes joka päivä. 

Näiden tunnelmakuvien kanssa haluan toivottaa jokaiselle ihanaa loppusyksyä pimeydestä ja kylmyydestä huolimatta. Nautitaan ja iloitaan pienistä asioista ja kaikesta siitä kauneudesta, mitä ympärillämme on! 



Rakkaudella,
Milka

Täällä taas!

Mitä ihmettä?
Eikö äsken vasta ollut toukokuu?
Vastahan mä kirjoitin edellisen blogikirjoitukseni.
No, onhan siitä jo reilu kaksi kuukautta aikaa.
Kesällä ajantaju on jotenkin erilainen kuin muulloin ja vaikka aikaakin olisi ollut töiden ja muun elämän lisäksi, läppärin äärelle on ollut vaikea jäädä ja kirjoittaminen on jäänyt minimaaliseksi.
Kyllähän sitä kirjotettavaa olisi varmasti ollut, mutta ne jääkööt vielä ainakin hetkeksi omien päiväkirjojen sivuille.

Kesä tuli ja meni. Tai no, elokuutahan tässä vasta eletään. Mä vaan oon niin syksyihminen ja niin paljon on jo syksyn merkkejä ilmassa, että en osaa enää ajatella, että vielä olis kesää jäljellä.
Mä olisin niin valmis jo ottamaan huivit ja neuleet ja saappaat esille. Mutta kai sitä vielä täytyy hillitä itsensä, jos ja kun viikonlopuksi on tulossa hellettä.

Kesän aikana oma bloggailuni sai pitää taukoa. Löysin kuitenkin muutamia mielenkiintoisia ja hyviä blogeja, joita olen päättänyt alkaa aktiivisesti seuraamaan. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni olen myös kommentoinut blogikirjoituksia. Kommenteillani olen halunnut rohkaista, kannustaa ja ilahduttaa kirjoittajia. Mun sydämellä kuitenkin on rohkaista ja puhua hyvää, niillekkin, joita en tunne.

Kesän aikana on tullut luettua niin paljon mielensä pahoittajien ja arvostelijoiden kommentteja, että usein se sattuu sydämeen. Aihe kuin aihe, aina joku arvostelee, kritisoi ja puhuu pahaa. Kuitenkin täytyy muistaa, että useimmiten kommentit kertovat enemmän kommentoijasta kuin kommentoitavasta. Sosiaalinen media on yllättävän helppo paikka purkaa omaa pahaa oloaan ja usein se kohdistuu täysin tuntemattomiin ihmisiin. Oli sitten kyse ihmisten menestyksestä tai menetyksestä, uudesta työpaikasta tai sen puutteesta, uudesta kodista tai kodittomuudesta - aina on syy arvostella ja kritisoida. Vai onko?

Miltäköhän maailma näyttäisi tai mitenköhän jokaisen meidän oma maailma muuttuisi, jos näkisimme pahan sijasta hyvän, maahan painamisen sijaaan nostaisimme ylös, pahan puhumisen sijaan puhuisimmekin hyvää, kannustaisimme ja iloitsisimme toisten menestyksestä ja lohduttaisimme menetyksen ja pettymyksen hetkellä. Miltäköhän blogien ja facebook-päivitysten ja lehtienkin kommenttipalstat näyttäisivät, jos kaikki ikävät, toisia loukkaavat kirjoitukset poistettaisiin?

Uskon, että jokainen meistä voi omalla paikallaan olla muuttamassa tätä maailmaa. Hyvässä tai pahassa. Jokaisen meidän sanat tuottaa joko elämää tai kuolemaa. Viha on aiheuttanut paljon ongelmia maailmassa, mutta se ei ole ratkaissut niistä yhtäkään. Jos me kylvetään vihaa meijän sanoilla ja teoilla, sitä me myös tullaan niittämään ja jo nyt nähdään paljon vihan aiheuttamia asioita. Mitä jos me kylvettäis rakkautta? Jokainen meistä omalla paikallaan ja siellä, missä kuljetaankin. Voisko se muuttaa tätä maailmaa?



Näillä ajatuksilla tänään.
Seuraava blogikirjotukseni sisältääkin muutamia ruokajuttuja :)

Iloa elokuuhun,
Milka

Häät mielessä

Vuosi sitten tähän aikaan tein valmisteluja ja valmistauduin omiin häihin. Viikon päästä tähän aikaan viime vuonna sanoimme mieheni kanssa Tahdon ja aloitimme yhteisen matkamme ja seikkailumme avioparina. Viikon päästä tänä vuonna juhlimme ensimmäistä hääpäiväämme. Tosin, olemme konferenssissa koko viikon, joten juhliminen siirtyy myöhemmälle kesään.


Monet ovat kysyneet, onko ensimmäinen vuosi avioparina ollut vaikea, niin kuin sen yleensä sanotaan olevan. Me olemme tulleet mieheni kanssa siihen tulokseen, että ei, ensimmäinen vuotemme ei ole ollut vaikea. Totta kai, olemme oppineet paljon uutta toisistamme ja tavoistamme, mutta se ei ole tehnyt vuodestamme vaikeaa vaan ennemminkin opettavaisen ja mielenkiintoisen. Olemme kasvaneet yhdessä ja erikseen. Olemme itkeneet ja nauraneet yhdessä. Riitojakin on ollut, mutta ne on aina sovittu. Me olemme olleet avoimia kaikesta jo heti seurustelusta lähtien. Ei ole oikeastaan mitään, mistä me emme voisi puhua. Se on ollut ja tulee aina olemaan yksi avioliittomme kulmakivistä.
Viime viikonloppuna matkustimme päiväksi Kuopioon juhlimaan ystäviemme häitä. Ystävillämme on kaunis tarina ja kyyneliltä ei säästytty. Heinäkuussa pääsemme juhlistamaan erästä toista ystäväpariskuntaamme.
Olen saanut laulaa ja puhua monissa häissä ja muissa juhlissa. Joka kerta se on ollut suuri etuoikeus ja kunnia. Heinäkuun häihin olen saanut kunnian tehdä osan hääkoristeluista. Iloitsen tästä tehtävästä suuresti.
Tänään sain inspiraation ja siitä syntyi kukkamaljakot ystäviemme häihin.

 Yksinkertainen on kaunista!

Matka jatkuu

Jokaisella meistä on tarina. Jokaisella meillä on taisteluja, kriisejä ja prosesseja. Jokaisella meillä on menneisyys. Jokaisella meillä on kipuja tai pelkoja, jotka saattavat vaikuttaa tekemiimme päätöksiin tai valintoihin. Jokainen meistä on tehnyt valintoja, joita joku toinen ei ole ehkä ymmärtänyt. Jokainen meistä on tullut joskus tuomituksi ja jokainen meistä on joskus tuominnut.

Mikä oli sinun päällimmäinen ajatuksesi, kun olit lukenut blogitekstini ”Elämää kolmen vuoden hiljaisuuden jälkeen”?

Minusta on mielenkiintoista, kuinka eri tavalla ihmiset voivat lukea yhtä ja samaa tekstiä. Toinen näkee tekstin kokonaisuuden ja ymmärtää, että teksti on vain pienen pieni osa minun pienen pientä elämääni. Toinen taas saattaa kiinnittää huomionsa tekstin yhteen pieneen yksityiskohtaan ja tarrautuu siihen.

Myönnän, että tekstistäni ”Elämää kolmen vuoden jälkeen” saa helposti käsityksen, että olen työtön enkä edes hae töitä. Olen työtön, mutta olen myös hakenut töitä, niitä saamatta. En ehkä ajatellut tämän olevan mainitsemisen arvoinen asia. Se, että olen työtön, ei ollut tekstini ydin tai pääasia. Se oli vain pieni sivuseikka, jonka olisin voinut olla myös mainitsematta. Blogitekstini tarkoituksena oli lyhyesti kertoa kuulumiset kolmen vuoden ajalta. Tarkoituksenani oli seuraavissa kirjoituksissani kertoa enemmän elämästäni ja ajatuksistani.

Monet ovat kommentoineet ja kysyneet, mitä teen nyt. Monet ovat ihmetelleet työttömyyttäni ja ehdottaneet minulle työpaikkoja ja opiskeluvaihtoehtoja. Ensimmäinen reaktioni oli järkyttynyt ja yllättynyt ja saatoin jopa hieman suuttua ja vastata kommentteihin kärkkäästi ja ehkä jopa asiattomasti. Olen pahoillani siitä. En ollut ajatellut, että kun julkisesti kerron elämästäni, sitä saa silloin myös julkisesti ja luvalla kommentoida, arvostella ja kyseenalaistaa. Oli sitten kyseessä tuttu tai tuntematon.

Kun opiskelujeni keskeydyttyä jäin työttömäksi, tarvitsin aikaa miettiä, mihin suuntaan lähteä. Opiskelujen keskeytyminen oli minulle itsellenikin yllätys. Tulin tilanteeseen, jossa minun tuli uudestaan miettiä, mitä tekisin. Olin varmasti yhtä hämmentynyt kuin monet muutkin läheiseni tästä tilanteesta. Tuntui kuin se unelma, joka minulla oli pitkään ollut, olisi murskaantunut. Ette tiedäkään, kuinka monesti itkin ja mietin, miksi näin tapahtui. Teinkö virheen, kun keskeytin opintoni? Mitä kaikki muut ajattelevat? Mitä minä nyt teen? Onko minun elämälläni mitään merkitystä?

Minulla ei ole vastauksia näihin kaikkiin kysymysiin, vieläkään. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt, että en voi muuttaa mennyttä. Minun täytyy uskoa ja katsoa tulevaisuuteen ja luottaa, että minun kohdalleni on jotain muuta. Ja se unelma, joka minulla on ollut, tulee ehkä jonain päivänä toteutumaan jollakin toisella tavalla. Ne päätökset ja valinnat, jotka tein sovussa itseni ja Jumalan kanssa, ne minun tulisi tallettaa tiukasti sydämeeni ja niitä ei tulisi kaivella tai muistella tai katua epäilyksen hetkellä.

Jäin siis työttömäksi. Joku varmasti miettii nyt, että elinkö vain valtion varoilla ja syljin kattoon. No, osittain kyllä. Tosin, en sylkenyt enkä sylje vieläkään kattoon. Olin työtön, mutta tein kesän aikana keikkaluontoista työtä, koska muuta ei ollut tarjolla. Syksyn yhteishaku meni minulta ohi enkä ehtinyt hakea opiskelupaikkaa. En ehkä edes olisi tiennyt, mitä tai minne hakisin. Työttömyys jatkui. Katselin työpaikkoja ja sopivan kohdalla laitoin hakemuksen, vastauksia saamatta. Joka kerta mietin, miksi en saa vastauksia. Mutta siitä huolimatta, että en saanut tai en ole saanut vastauksia mistään työpaikoista, olen yrittänyt pitää toivoani yllä ja uskoa ja luottaa siihen, että oikea ovi aukeaa, kun on sen aika.

Työttömyys on ollut alusta saakka minulle väliaikaista. Tarkoituksenani ei ole ollut jäädä työttömäksi pitkäksi aikaa vaan saada ajatukseni selväksi siitä, mitä haluan tehdä ja lähteä sitten sitä kohti. Minulla on vakaa aikomus päästä pois työttömän – statuksen alta. Jospa minusta tulisikin opiskelija.

Tänä keväänä kerkesin yhteishakuun mukaan ja hain opiskelemaan. Sain myös kevääksi töitä Aino Sibeliuksena ja kesäksi töitä torimyyjänä.

Hain siis kevään yhteishaussa opiskelemaan. Hain Helsingin Metropoliaan toimintaterapeutiksi. Tällä hetkellä odotan tietoa mahdollisesta pääsykokeesta, johon hakijat valitaan viime viikon tiistaisen esivalintakokeen perusteella. Jos en saa kutsua pääsykokeisiin, olen päättänyt hakea Keudan ammatillisiin opintoihin erillishaussa.

Olen saanut tehdä paljon töitä vapaaehtoisena erilaisten ihmisten, niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin, kanssa ja unelmani on jonain päivänä tehdä sitä myös työkseni.

Olen aina pitänyt ihmisten kanssa työskentelemisestä. Toimintaterapeutin ammatti kiinnostaa minua, sillä haluan olla lähellä ihmistä. Haluan nähdä muutosta tapahtuvan, nähdä onnistumisia ja kaiken sen, mitä yhden ihmisen matka elämäntilanteesta A elämäntilanteeseen B voi pitää sisällään.

Toisaalta taas pidän kaupanalan asiakaspalvelutyöstä. Vaateliikkeen myyjänä (ja somistajana) olen kohdannut ja nähnyt ihmisiä laidasta laitaan. Olen myös kokenut sen, kuinka myyjää pidetään kaatopaikkana, jonka päälle voi kaataa kaiken p****n. Olen nähnyt asiakaspalvelutyön hyvät ja huonot puolet.

Tällä hetkellä unelmani, sen lisäksi, että voisin työskennellä lasten ja nuorten kanssa, esimerkiksi juuri toimintaterapeuttina, on jonakin päivänä perustaa oma sisutuskahvila. Oman yrityksen kautta saisin toteuttaa sitä, mistä sydämeni iloitsee; kauneuden luomisesta, hyvän mielen tuomisesta, viihtyisästä ja kauniista ympäristöstä, kauniista asioista ja ihmisistä. Tämän unelman toteutumiseen tarvitsen koulutusta. Siksi olenkin päättänyt, että jos en pääse opiskelemaan toimintaterapeutiksi, haen opiskelemaan joko sisustusalaa tai kondiittoriksi, jotta unelmani kahvilasta olisi askeleen lähempänä toteutumista. Ja totta kai, koulutus yrittäjyyteen on myös välttämätön.

Kulkemani tie on ollut aika ajoin kovinkin mutkikas. Tielläni olen kohdannut kaikenlaista; haasteita, vaikeuksia, erilaisia ihmisiä ja uusia kokemuksia. On ollut paljon hyvää ja paljon iloa, mutta on ollut myös paljon ikäviä asioita ja paljon surua. Mitään en kuitenkaan vaihtaisi enkä kenenkään muun teitä kulkisi. Kaikesta huolimatta ja kaikesta johtuen Jumala on kulkenut minun vierelläni, Hän on ollut matkani joka mutkassa ja käänteessä minun kanssani.
Vauhdilla ei ole väliä, kunhan vain menee eteenpäin. Välillä voi olla kuitenkin hyvä pysähtyä katselemaan ja ihmettelemään kaikkea sitä, mitä ympärillä on. Minä olen katsellut ja ihmetellyt, mutta uskon, että nyt on aika jatkaa matkaa.

Rakkaudella,
Milka Suomalainen

Elämää kolmen vuoden hiljaisuuden jälkeen

Kolme vuotta sitten kirjoitin viimeisen kirjoituksen blogiini. Vaikka blogini onkin ollut hiljainen, ei elämäni sitä kuitenkaan ole ollut. Kolmessa vuodessa on ehtinyt tapahtua vaikka mitä.

Kolme vuotta sitten helmikuussa olin kuitenkin aikalailla samassa tilanteessa kuin olen nyt. Mietin, mitä tekisin elämälläni, mihin suuntaan lähtisin. Kolme vuotta sitten tähän aikaan olin työtön. Sitä olen myös nyt. Kolme vuotta sitten tähän aikaan olin hakenut opiskelemaan ja valmistauduin pääsykokeisiin. Sitä teen myös nyt. Odotan tietoa opiskelupaikasta, johon olen hakenut; pääsenkö edes pääsykokeisiin.

Kolme vuotta sitten tähän aikaan mietin myös, haluanko opiskella alaa, johon olen hakenut opiskelemaan. Sitä mietin myös nyt. Haluanko sitä vai haluanko jotain muuta?

Tiedän, mitä haluan, mutta pelkään. Pelkään epäonnistuvani. Pelkään, että en ole tarpeeksi hyvä. Pelkään, että minulla ei ole riittävää taitoa ja tietoa. Pelkään ottaa ensimmäisen askeleen.

Kolme vuotta sitten en päässyt hakemiini opiskelupaikkoihin. En ollut pettynyt. Sydämeni paloi jollekin muulle. Hain opiskelemaan teologiaa Suomen teologiseen opistoon, Hankoon. Halusin nuorisotyöntekijäksi. Laitoin hakemuksen, minut haastateltiin ja pääsin sisään. Olin onnellinen! Olisinko nyt pettynyt, jos en saisi kutsua pääsykokeisiin? Uskallan vastata, että en olisi pettynyt. Silloin tietäisin, että kyseinen opiskelupaikka ei ole minua varten. Minua varten on jotain muuta ja minun täytyy rohkeasti alkaa ottamaan askeleita sitä kohti.

Kolme vuotta sitten elokuussa aloitin opiskelut Hangon Santalassa. Olin onnellinen maiseman vaihdosta, mutta samalla koin suurta haikeutta ja ahdistusta. Uusi ympäristö, paljon uusia ihmisiä, uusi elämänrytmi. Samaisena kesänä elämääni oli astunut myös elämäni rakkaus. Hänestä erossa oleminen oli rankinta.

Pidin kuitenkin opiskelusta, opettajistani ja opiskelukavereistani. Meistä muodostui tiivis joukko ja elämää jaettiin, niin ilot kuin surut. Asuntolaelämä oli pääasiallisesti hauskaa. Välillä leivottiin tai tehtiin ruokaa yhdessä. Välillä katsottiin maratonin verran sarjoja. Välillä laulettiin ja rukoiltiin yhdessä. Välillä käytiin lenkillä tai salilla. Välillä käytiin Hangossa kahvilla ja shoppailemassa Tokmannilla. Ja välillä opiskeltiinkin.

Näiden kahden opiskeluvuoteni aikana elämäni oli siis suurimmaksi osaksi ulkoisesti aika leppoisaa. Nämä kaksi vuotta kuitenkin olivat elämäni raskaimpia henkisesti. Esimmäisenä opiskeluvuotenani itkin ikävää ja prosessoin identiteettiini liittyviä asioita. Olin hyvinkin vetäytyvä ja viihdyin enemmän yksin kuin seurassa. Vasta ensimmäisen opiskeluvuoteni keväällä aloin tulemaan kuorestani ulos. Kesä tuli ja meni. Opintoni jatkuivat taas syksyllä. Sinä syksynä elämäni rakkaus kosi minua! Se oli yksi elämäni kauneimmista hetkistä.

Häiden ja yhteisen elämän suunnittelu alkoi.

Toisen opiskeluvuoteni keväällä väsähdin ja aloin voimaan henkisesti pahoin. En nukkunut kunnolla, olin väsynyt ja ahdistunut. Aloin pelkäämään sairastumista ja kuolemaa. Pääsiäisenä tein päätöksen opiskelujeni keskeyttämisestä. Se oli vaikea ja raskas päätös, mutta samalla olin huojentunut. Lähestyvät häät, asunnon etsiminen ja opiskelujen suorittaminen stressasivat. Tunsin olevani ylikuormitettu. Olin fyysisesti paikalla koulussa, mutta henkisesti olin muualla. Ja tasan vuosi sitten tähän aikaan pakkasin asuntolahuoneeni ja jätin yhden luvun elämästäni taakseni.

En saanut koulusta tutkintoa, en valmistunut mihinkään ammattiin. Mutta sitäkin tärkeämpänä, sain paljon tietoa, ystäviä, uusia kokemuksia ja ihania muistoja. Se ehkä maksoi paljon, mutta oli kaiken sen arvoista.

Elämässä tapahtuu asioita, joihin emme koskaan voi valmistautua etukäteen. Kolme vuotta sitten, kun aloitin opiskelun, en voinut tietää, että tulen keskeyttämään opintoni. Sen takia en voi sanoa opiskeluni olleen turhaa ajallisesti tai rahallisesti. Uskon, että kaikella on merkityksensä. Niin myös uskon, että sillä ajalla, jonka opiskelin Hangossa, oli ja on merkityksensä. En ehkä ymmärrä sitä vielä, mutta tulen vielä huomaamaan sen.

Minä jäin työttömäksi, kun keskeytin opintoni. Moni olisi heti alkanut etsimään ja hakemaan töitä. Minä en. Minä tarvitsin aikaa. Aikaa olla ja ihmetellä. Aikaa miettiä. Aikaa löytää omia lahjojani ja kykyjäni. Aikaa olla mieheni kanssa. Aikaa olla ystävieni kanssa. Aikaa olla itseni kanssa.

Viime kesänä vietimme häitämme. Muutimme väliaikaisesti mieheni vanhempien luokse ja aloitimme yhteisen elämän pituisen matkamme.

Marraskuussa muutimme mieheni vanhempien luota omaan ensimmäiseen yhteiseen kotiin.

En ole passiivinen sohvaperuna - työtön. Olen hyvinkin aktiivinen ja tuottelias työtön.

Minä hoidan kotia, teen omia käsitöitäni ja tuunauksiani. Aika ajoin harrastan kirpputoribisnestä. Ja itsellenikin yllätyksenä, olen alkanut käymään salilla.

Kolme vuotta sitten istuin huoneeni sängyllä, kirjoitin blogiani ja mietin mitä tekisin elämälläni. Kolme vuotta myöhemmin istun olohuoneemme sohvalla, kirjoitan blogiani ja mietin, mitä tekisin elämälläni.

Uskon, että blogin jatkaminen juuri tänään on askel siihen suuntaan, mihin haluan lähteä.

Blogimaailma on vielä vähän vieras ja en edes tiedä, lukeeko kukaan blogiani, mutta jostain on aloitettava. Minä aloitan tästä.

Mitä blogini tulee sisältämään - se on vielä vähän auki. Mutta uskon, että tulen kirjoittamaan tänne ajatuksiani elämästä ja arjesta. Avaan kotimme ovea blogin kautta. Ja mahdollisesti tulen laittamaan tänne helppoja ja yksinkertaisia ruokaohjeita.

Rakastan luoda ympärilleni kauneutta. Oli se sitten sana, teko, sisustuselementti tai musiikkia. Haluan luoda kauneutta, missä olenkin tai minne menenkin. Ja toivon, että myös tämän blogin kautta jokainen lukija voi nähdä ja kokea sen.


Rakkaudella,
Milka Suomalainen

Life is beautiful!

I heard a song called "Dream" for the first time two days ago when I was watching a movie called Love happens. (I recommend everyone to watch it!) After that I've been listening to that song all the time. There is just something about that song that speaks to me. 

Maybe it's because in these next couple weeks I have to decide what I'm going to do with my life. What do I want to study? What am I going to do when I grow up? These are big questions for me. Because I have no idea. All I know is that I want to do something creative. My dream is to create beauty wherever I go...

...because no matter what we're going through, no matter how we're struggling, no matter how big our battles are, there is always something beautiful around us. Beauty that speaks to us. Beauty that gives us joy and peace. Beauty that helps us to get through the day. Beauty that gives us strength. Just look around and see the beauty in your life.

I bought myself a bouquet of white roses today. When I look at them I feel so happy. And peaceful. I know, I probably sound crazy. But I've learned to enjoy the little things in life.

I still don't know what I'm going to study or do with my life. But for now I'm going to enjoy every little beautiful thing around me... like those roses...

...because yesterday is history, tomorrow is a mystery, TODAY is a GIFT!

Stop complaining about the things you don't have. And be thankful for the things you've go...because you probably have all you need.

In the end all I want is that I can say that I've lived it full and lived it well.